Ei ehdi, ei jaksa, ei voi

mitään. Tänään on ihan kökkö päivä. Rakas esikoiseni on ollut yks pieni devil aamusta alkaen. Melinda olisi tapansa mukaan kiltti, mutta kun devil vie siltä lelut tai tönii portaita alas (jeah, tyttö kiipee ja Jocsu pitää huolta; ei sinne saa mennä ja tumpsis...), niin eihän sitä jaksa hymyillä. Ja mulla on ylläri ylläri mennyt hermot noin 2000 kertaa tänään.

Kaikista eniten inhoan sitä, etten voi mitään tehdä rauhassa. Tässä asunnossa on liki 100 neliötä, mistä aina vähintään 50 on lasten vapaassa käytössä. Miksi siis pitää notkua mun perässä, tein sitten mitä hyvänsä? Miksi on ookoo, että äiti ripustaa pyykkejä, mutta miksi äiti ei saa kirjoittaa sähköpostia? Tänään mulla oli joku fiksu ajatus mielessä, ja yritin kirjoittaa Katille meiliä, niin kas, johan poikani pikkudevil tuli ja roikkui tuolin selkänojassa ja KIRKUI koko sen ajan mitä yritin kirjoittaa. No, se ajatus sitten karkas sen siliän tien.

Olen myös miettinyt, että miksi meidän lapsilla on leikkihuone? Voisi ihan hyvin olla tietokonehuone ja ompeluhuone, je lelut rappusten alle. Tai roskiin. Ei ne näytä kelpaavan käyttöön... Päätinkin nyt laittaa lastenhuoneeksi pienemmän huoneen, ja siirtää ompelukset ja netin viereiseen huoneeseen, jos kerran aina kaikki oleillaan samassa huoneessa, niin samantien tehdään siitä sitten isompi ja viihtyisämpi.

Yllättäen en siis ole ehtinyt juurikaan neuloa. Paitsi melkein kokonaisen villapaidan Melindalle :D . Sain siitä cherry scarfista (kuva täällä) idean, että tekis kirsikoita myös paidan helmaan. Valkoinen Isoveli suorastaan hyökkäsi kimppuun Prisman hyllyltä, ja nyt puuttuu enää hihat. Ja etukappaleesta sen verran, etten oikein tajua miten sen kauluksen tekisin. Ekan kerran elämässäni suunnittelin (en edes suunnitellut, kunhan tein vain...) raglanhihaisen neuleen, enkä oikein osaa miettiä sitä kaulusta. Tein saumaan nappilistan, niin ei ole niin väliä jos tulee liian kireä :D

Nyt odotan että mies tulis kotiin, pakko saada kahvia. Mä inhoan sitä, kun meillä ei ikinä ole kaapissa mitään ylimääräistä, aina on kaikki loppu. Se on se autottoman elämän vaikeus, joka päivä pitäis kantaa selkä vääränä. Ajatella, jos oikeasti tekisi ruokaa, mitä se sitten olis. Nyt vaan purkit pöytään ja bon appetit. Näin elää kaksi kokinkoulutuksen omaavaa lapsineen, meidän ruuan valmistaakin ne Saarioisten äidit, lällällää!