Elämänhallintaa

"Elämänhallinta on jo sanana naurettava. Ei elämää voi hallita" Kari T, ystävä vuosien takaa.

Voipas. Elämä sinällään toki heittää eteen yllätyksiä niin hyvässä kuin pahassa. Mutta sitä mitä teet nyt, millä tavalla ja millä tyytyväisyysasteella elät, sitä voit hallita, ihan itse.

Sain mahtavan mahdollisuuden osallistua elämänhallinnan valmennukseen ns. harjoitusvalmennettavana. Vaikka tapaamisia oli vain neljä, ne muuttivat ihan koko elämäni tai lähinnä kai suhtautumisen siihen.

Ensimmäisellä kerralla täytin onnenpyörän, missä arvioitiin 1-10 asteikolla elämän eri osa-alueita, millä tolalla mielestäni asiat on. Alueita oli esim työ, ura, perhe, parisuhde, raha/talous, ajanhallinta, kiireettömyys, henkinen hyvinvointi, liikunta, minäkuva jne. Tunsin olevani kovin tyytymätön ihan kaikkeen tämän täytettyäni :). Tuntui että ihan jokaisessa jutussa koin olevan pahoja ongelmia tai paljon parannettavaa.

Käytiin nämä sitten läpi alue kerrallaan. Valmentajan ei ole tarkoitus tarjota ratkaisuja vaan niitä pitäisi itse löytää tai sitten niitä etsitään yhdessä. Olin jo etukäteen päättänyt että haluan keskittyä valmennuksissa ajanhallintaan/kiireettömyyteen, koska mielestäni se on suurin yksittäinen asia mikä tekee mun elämästä ajoittain vaikeaa/helvetillistä. Ja tosiaan, kun ratkottiin noita juttuja, huomasin että lähes jokaiseen solmukohtaan ratkaisun toi jokin mikä liittyi ajanhallintaan. Tyyliin tyytymättömyys liikunta-ajan vähyyteen ->jos haahuilisin vähän vähemmän ehtisin ihan mitä vaan (johan se on nähty; kuka olisi arvannut että perjantai-iltaisin klo 21 ehtii ihan hyvin pelata ringetteä).

Pohdittiin mikä pitäisi olla toisin että tyytyväisyys vaikkapa raha-asioihin nousisi, ja voiko se ylipäänsä ikinä olla kymppi? Olisiko kymppi vasta lottovoitto? Jos näin, niin riittäisikö esim kasi siihen että raha-asiat ei rassaa? Suosittelen kaikille pohtimaan näitä asioita! Oli aikas avartavaa tajuta, miten pienillä toimilla saakin numerot paljon paremmiksi.

Puhuin paljon ystävästäni, jolta ei tunnu liikenevän kiinnostusta muiden kuin omien asioidensa puimiseen. Sain ajattelemisen aihetta, kun Jenny kysyi, että tarvitsenko oikeasti sellaista ystävää? Kun jatkuvasti ahdistuin ystävyyden pinnallisuudesta, niin kuinka järkevää sellaista on ylläpitää? Tajusin, että mua ahdisti koska odotan ja oletan että oikea ystävyys on sitä että molempien asiat on tärkeitä, ja jos toisella on ongelma tai murheita, niitä ei vaieta hiljaiseksi, ja jotenkin on mun mielestä aiheellista myös palata joskus aiheeseen, että no mites se ratkesi tms. Kuitenkin tiesin etten tältä ystävältä näemmä voi saada tuollaista suhtautumista, silti sitä odotin. No. Ystävä tipahti kaveriksi ja mua ei enää ahdista. Hänen menetys, ei mun.

Mun ongelmat ajanhallinnan suhteen liittyy pitkälti siihen, että mun päivä on älyttömän rikkonainen, esimerkiksi tällainen:
6.30-8 aamun oma hetki, työhuone valmiiksi, lähes poikkeuksetta osallistun myös lasten aamutoimiin vaikka mun pitäs olla töissä :)
8-12/13 töitä
12/13-14.30 lapset koulusta, läksyjen tekoa, välipalat
14.30-17 tytär tarhasta, yleistä leikkimistä/valvomista/luistinten sitomista jne. Vois tehdä töitäkin mut usein tulee surffailtua...
17-19 periaatteessa työaikaa. Tarvittaessa hoidan firman tavaranhankinnat ym tällöin.
19-21 lapset nukkumaan, nyrkkeily/ringette tms, käytännössä usein olen niin poikki etten tee mitään järkevää.

Kuten tuosta huomaa, mun on äärimmäisen tärkeää tehdä aamuisin vain töitä, tai muuten en ehdi yhtään mitään. Ongelmia löytyi myös omasta suhtautumisesta "kiireeseen"; ahdistun jos kalenterissa on liian pitkä lista tekemättömiä hommia, ja tungen itse siihen listaan vielä lisää asioita, kuten esim "siivoa vaatekaapit" -> hermoromahdus. Rakastan kuitenkin listojen ja suunnitelmien tekoa, joten päädyttiin kahden listan ratkaisuun.

Toinen lista on se pidempi, ja sieltä poimin kerran viikossa seuraavan viikon tehtävät, ensin ne mille on deadline ja sitten realistisesti arvioiden ne mitkä ehtii kans tehdä. Koska koskaan ei tiedä paljonko asiakkaita on, päädyin poimimaan aina iltaisin seuraavalle päivälle lisähommia tarvittaessa. Näin sitä isoa listaa ei tarvi katsella kamalan usein ja kalenteri pysyy suht siistinä.

Jokaisella kerralla sain kotitehtäviä, ekan viikon harjoittelin tuota listojen tekoa, sitten pidin palaverin itseni kanssa yritykseni asioista ja hioin liiketoimintasuunnitelmaa vastaamaan tämän hetken suunnitelmia. Yhdellä viikolla pohdin millaisia uskomuksia minulla on, ja löysin ainakin sen, että ajattelen että elämä on kuin vuoristorata, ylämäen jälkeen tulee aina alamäki. Eli en osaa kunnolla nauttia siitä ylämäestä, kun jo mietin koska rysähtää. Uskomukset elää meidän alitajunnassa, eli tavallaan teet itsellesi sellaista elämää mihin uskot. Konkreettisesti näen sen siinä, että vaikka vastoinkäyminen olisi pienikin, tulee usein reagoitua liian raskaasti. Ja koska uskomukset vaikuttaa suoraan siihen miten asioita kokee, uskomusten olisi hyvä olla positiivisia, kuten "sateen jälkeen tulee aurinko".

Suurimmaksi osaksi käsiteltiin mun yrittäjyyteen tavalla tai toisella liittyviä asioita, koska se nyt on tällä hetkellä suurin juttu mun elämässä. Viimeiset kaksi kertaa suunniteltiin tavoitteita ja motivaattoreita. Asetettiin tavoitteelle määräaika, kesäkuun alku. Pohdin millaiseksi haluan yritykseni/elämäni muuttuvan, ja mikä olisi mahdollista tässä ajassa. Pudotin heti muutamia juttuja pois matkasta, yksi ihminen ei vain ehdi tehdä tuhatta asiaa pienessä ajassa.

Jenny pisti mut maalailemaan kuvaa siitä, millainen mun elämä on kun kesäkuun 1.pvä herään. Sitten mietittiin mitä pitää tehdä jotta sinne pääsee. Tavoitteista osa on niin henkilökohtaisia tai ns. firman salaisuuksia, etten halua niitä tässä julkaista. Kerron kuitenkin, että yhtenä motivaattorina toimi yrityksen uudet koneet, ja uskomatonta mutta totta, yksi niistä tulee jo tällä viikolla!

Kaikenkaikkiaan näiden asioiden pohtiminen sai aikaan valtaisan flown. Oon ihan liekeissä mennyt vikasta kerrasta asti, ja se näkyy. Yhtäkkiä palaset alkoi loksahdella paikoilleen; mulla oli jo niin selvät sävelet että tarvittiin vain pieni push, niin alkoi tapahtua. Tiedän että tämä ehkä kuulostaa kornilta. Nuo asiat ja oivallukset on kuitenkin sellaisia mitkä kaikki tavallaan tietää. Mutta koskas itse olet viimeksi miettinyt, mitä voisit tehdä niille asioille mitkä mättää? Ratkaisu voi olla ihan pienen pieni, ja lähempänä kuin uskotkaan. Kokeile!

ps. Viimeisellä kerralla tein onnenpyörän uudelleen. Jokaisella osa-alueella sain paremman numeron, vaikka kaikkia juttuja ei tietenkään vielä ollut korjattu, mutta se että aikaa on raivattu tärkeille asioille jne, vaikutti niin että asiat tuntui olevan jo paremmalla tolalla.

Väsymyksen keskeltä

Melindalle bling bling tonttulakki :)

Takapihan jää valmistui tänä aamuna. Ihanaa, ihanaa! Negatiivista ainoastaan se, että mulla on täällä neljä muksua iltapäivisin, ja kun ne kaikki saa jäälle alkaa olla veto veks itseltä. Mutta tuon miinuksen kumoaa se positiivinen seikka, että kaikki neljä ovat jo niin isoja ja reippaita että pääsevät omin avuin jäälle ja sieltä pois, saavat suojat jalkaan eivätkä kamalan usein yritä hakata toisiaan mailoilla. Pari vuotta sitten oli ihan kamalaa kun Melinda ei osannut kävellä kentälle luistimet jalassa, piti aina joko kantaa tai pukea jään reunalla, kumpikaan ei hyvä vaihtoehto.

Näinkin voi käydä.

Itse aloitin viime viikolla ringeten, ja siinäkin mielessä on hyvä että harjoittelukenttä on lähellä. Oli meinaan toi hokkareilla luisteleminen hieman...haastavaa.

Nyrkkeily meni tauolle muutamaksi viikoksi, joten innostuin taas kahvakuulasta. Murphyn laki tietty et heti kun saan taas järjestettyä itselleni aktiivisen elämän, sairastun. Mut eipä voi mitään, tässä on 31 vuoden aikana jo tottunut tavallaan siihen, että kun saa mukamas jotain järjestymään niin kohta jo vedetään matto alta. Yritän ajatella nyt positiivisesti, että saanpahan ainakin nukkua ja lueskella kynttilänvalossa ilman mitään velvoitetta jaksaa yhtään mitään. :)

Ihanaa joulunalusaikaa!

Spiderhat

Jocsu tarvitsi kevyemmän hatun - vielä on liian lämmintä käyttää talvisia fleecehattuja, poika valittaa koko ajan että on niin kuuma. Tein kuitenkin sitten tällaisen mikä menee korville kunnolla, kun välillä tuulee niiiin kylmästi. Hämähäkkipainatus oli vähän sarjassamme kokeellinen keittiö, ihan liikaa pieniä lärpäkkeitä joiden alle väri sujahtaa vahingossa niin helposti. Sprayliimaa ei ollut, käytin teippiä ja hiuslakkaa mikä toimikin yllättävän hyvin. Kaava on oma ja hämis jostain ottobresta todennäköisesti.
Kuva on lopputulos siitä kun innostuu fotarin kanssa vähän liikaa. Tiedättehän sen vaiheen kun huomaa että pikselit vaan vilisee silmissä eikä enää ole ihan varma kuinka fiksuja säätöjä sitä onkaan tehnyt muttei oikein tiedä mitä peruakaan :D.

***
Olen joskus vuonna -97 tai sinnepäin kirjoittanut Sarasvuon Sisäisestä sankarista pätkiä ylös. Tämä lappu tuli jostain vastaan ja on nyt keikkunut työhuoneen ilmoitustaululla monta kuukautta. Tuijottelen sitä aina välillä, ja viime päivinä olen tosissani pohtinut että missä se mun sisäinen sankari luuraa.

1) Jotta sinä voit saada parempaa, sinun täytyy tehdä paremmin
2) Jotta voit tehdä paremmin, sinun täytyy olla parempi
3) Jotta voisit olla parempi, sinun täytyy uskoa olevasi parempi

* hyväksy että elämäsi ei voi muuttua, ellet sinä muutu. Hyväksy, ettet sinä muutu, ennenkuin käyttäytymisesi muuttuu. Hyväksy, että käyttäytymisesi muttuu vasta kun sinä haluat muuttaa sitä.
* Pidä päiväkirjaa tavoitteista, tekemisistä ja tuloksista. Jos elämäsi on elämisen arvoista, se on dokumentoinnin arvoista.
* Toisto on taidon äiti, taito on toivon äiti, toivo on tarkoituksen äiti.
* elämä on lyhyt, pelaa kovaa.

I) Päätä mitä todella haluat, ja ota selvää mikä estää sinua saamasta sitä nyt

II) hanki itsellesi riittävän hyvä syy muuttua

III) opettele keskeyttämään lennosta sellainen toiminta tai tunnetila, josta haluat päästä eroon

IV) kehitä itsellesi uusi innostava ja rakentava vaihtoehto

V) ehdollista uutta käyttäytymistä, kunnes se on automaattista

VI) testaa uusi ehdollistuma

(todennäköisesti kaikki lainaukset Jari Sarasvuon Sisäinen sankari kirjasta)
***
Peiliin katsominen on ärsyttävää, pelottavaa ja herättävää. Mutta positiivista toki on, että kaikkeen löytyy vastaus sieltä peilistä, ei kenestäkään muusta.

Mä lähden nyt ehdollistumaan sohvalle ja ratkomaan vetskareita irti takeista....

Sneek a peek

I have finally found my passion for sewing again. Kinda. Now things are happening almost as fast as they used to, and life doesn´t feel so gray anymore. Well at least not on a daily basis :).

These are just waiting for the finishing touch of Scotchguard and some pearls. Then more pics :).

Couple of days ago I got inspiration to do some fabric printing. Snowflakes!

I´m going to make small gift bags with this fabric. Or something like that :)).

***
Joachimilla ei ollutkaan possu vaan angiina... Nyt ollaan jo kaikki terveiden kirjoissa, paitsi mä olen pohjattoman väsynyt ja aivan kurkkuani myöten täynnä noita kakaroita :) se on jotenkin niin ristiriitaista, ensin valvot kolme vuorokautta huolissasi ja sitten yhtäkkiä kaikki onkin taas hyvin ja sama uhmasirkus jatkuu.... No ens viikolla pääsevät takas kouluun ja tarhaan.

Päiväunia

Jocsu on tositosi kipeä. Todennäköisesti SE influenssa, mikä on huippuikävää siinäkin mielessä että juuri viime viikolla jonotimme 2,5h jotta lapset saivat rokotteet.... No ei siis ole tullut hirveästi nukuttua kun pojan kuumetilannetta ja hengitystä pitää valvoa. Tänään menin iltasella nukkumaan pariksi tunniksi, kuulokkeet korville ja P!nkin live@Wembley.

Ajatukset harhaili, tosin sain ne pidettyä vähän paremmin aisoissa kuin edellisellä kerralla, jolloin vahingossa aloin ajattelemaan liian syvällisiä, kuten kuolemaa ja muuta hirmu fiksua.

Yhtäkkiä sain idean korsetista millaisen tahtoisin itselleni, tai ainakin tehdä jollekin toiselle. Minähän en ole mikään suunnittelija enkä saa tällaisia visioita, mutta niitä on alkanut tulla jostain, tällä tavoilla syntyi esimerkiksi firman nimi ja logo, kerron niistä joskus lisää.

Sovitaan vaikka että piirsin nämä kuvat unissani. Minähän siis en osaa myöskään piirtää, mikä on raivostuttavaa silloin kun haluaisi saada ideansa paperille. Anyway, syntyi siis ajatus korsetista, mikä näyttäisi paitapuserolta ja jatkuisi korsetin yläreunan jälkeen paitapuserona. Visioin myös hihatonta vaihtoehtoa, niin että yläosassa olisi vain kaulus mikä menisi niskan taakse ikään kuin halterneck. Ja sitten korsetin kanssa hame, niin että korsetin alareuna menee hameen alle, ja henkselit - joihin olen nykyään kovin viehtynyt - sitten siihen päälle. Jotenkin näin. Pakko saada toteuttaa. Ja hameessa on laskoksia mitä en myöskään osaa piirtää, mutta kuitenkin.

Sitten uni keskeytyy, kesken P!nkin Fingersin.

- (näyttää yhtä siementä nyrkissään) Äiti, voiko klementiinin siemenestä kasvattaa klementiiniä?
- joo, kyllä voi, mutta vähän vaikeaa talvella eikä välttämättä tule klementiinejä kun asutaan vähän väärässä maassa
- (surkeaa itkua) isi väitti ettei voi
- isi ei tiedä näistä. sulla on se siemen siinä?
- (vielä surkeampaa itkua) joo mut isi pakotti mut heittään ne muut ROSKIIN
- kulta ei se haittaa, yksi siemen riittää. Äiti tulee ihan kohta
- katsotko sä vielä yhden unen?
- joo, sitten mä tuun

Dear mr Presidentin ja Leave me alonen aikana ehdin pohdiskella millaisen mekon haluaisin tehdä, idea lähti Kamichan tästä postauksesta. Mielessä kävi myös millainen paska Bush oli, ja suunnittelin myös valmiiksi mitä tarvitaan mukaan jos pitää lähteä sairaalaan. Ja sitten näin vähän unia mutta ne ei ehkä sovellu tänne. Kops, taas keskeytys.

- (mukana kourallinen siemeniä) äiti, mä kävin etsimässä nämä
- ai mitkä??? ai ne siemenet. ai no hyvä. nyt ne pitää kuivata, hae paperia ja taittele se ja laita ne kuivumaan sinne ponien taakse hyllylle. mä tulen kohta
- näetkö sä kauniita unia?
- (puren kieleen etten vastaa kovin terävästi) en mä oikeastaan nuku, mä vaan haaveilen
- okei. mut tule kohta niin tehdään klementiinejä.

Näin. Neiti kävi jossain vaiheessa kolmannenkin kerran ja Jocsukin kerran, mutten kertakaikkiaan pysty muistamaan mitä asiaa niillä oli. Varmasti jotain tuiki tärkeää. Perjantaina Melinda oli vielä kipeä eikä voinut tulla mukaan kun menin hakemaan Jocsun koulusta. Opetin tytön soittamaan mulle mun työpuhelimella. Olin pois 14 minuuttia, tyttö soitti kolme kertaa:

1)
- äiti missä kohtaa olet?
- justhan mä lähdin. sä varmaan vielä näet mut ikkunasta. onko joku hätä?
- no ei. halusin vaan kertoa et korvaan sattuu yhä
- joo, varmasti. mä tulen ihan kohta.

2)
- äitii, mä, tota, niin mä halusin vaan kysyä että voiko koululaislapsi saada vauvan?
- ei kulta, ei koululaislapsi voi saada vauvaa
- okei. mä vaan ajattelin.

3)
- äitii, sitten ku te tuutte nii pelataaks jotai?
- pelataan vaan. me ollaan ihan kohta kotona
- ai olettepa te nopeita!
Minä kun luulin että hän koki aikansa pitkäksi!

Hilma on mun oma unilelu.

Vielä loppukevennys (tästä ei postaukset kyllä enää kevene): eilen Melinda otti nuken mukaansa pelaamaan DS:ää: kas näin tätä pelataan, istupa siihen. muista nyt: LEIKI, ILOITSE, KEHITY!
En enää ikinä anna sen kattoa mainoksia. (äiti arvaa mikä vahvistaa luustoa? No tietty maito ja danonino. Tytär on täynnä näitä capseja, se muistaa kaiken ja soveltaa niitä käytäntöön sujuvasti).

Että näin, suuret on murheet mutta ilon aiheet on kyllä pienet ja niitä on paljon. Henkisestä tilasta kertoo ehkä kattavimmin se, että nauroin hysteerisesti 5 minuuttia ja itkin kymmenen kun luin 3xikuisuuden kuopuksen sairausmuistelot.

Iloa ja surua

Ensimmäistä kertaa vuosiin syksy ja joulun tulo aiheuttaa pohjatonta iloa. Parin vuoden ajan päivien lyheneminen, joulun lähestyminen ja kaikki negatiiviset tunteet mitä tähän vuoden aikaan liittyy, ovat aiheuttaneet lähinnä vain pohjatonta paniikkikohtauksen pelkoa.

Muutama päivä sitten huomasin riemuitsevani ensimmäisistä pienistä lumennäköisistä loskahippusista mitä taivaalta satoi. Maahan ne päätyi vetenä mutta mitä sitten, pimeää taivasta vasten, katulampun loisteessa, hetki oli maaginen. Ihan Lorelai Gilmore -fiilis. Tulin sisälle ja kaivoin joulukirjat ja lehdet esiin kätköistään. I H A N A A.

Periaatteessa kaikki asiat on vähän vinksallaan, mutta yleisellä tasolla kaikki on kuitenkin todella hyvin. Vaikka kyllä ne ahdistavat ajatukset ja tiettyjen menneisyyden ihmisten motiivien pohtiminen yhä kiertää välillä mielessä (aihetta sivuttu täällä ainakin jokaisen isäinpäivän tienoilla). Jotenkin olen kuitenkin päässyt yli, johonkin suloiseen tilaan, missä nautin tietoisuudesta että ne joutuvat elämään tekojensa kanssa aina ja iankaikkisesti. Edelleen kyllä toivon että saisin tilaisuuden kostaa. Haluaisin viedä lapseni niiden eteen ja kirkua että tajuatko, nämä olisi sinun lapsenlapsia/lapsenlapsenlapsia, jos olisit tehnyt sellaisia ratkaisuja mitä aikuinen tekee. No näinhän en tietenkään pääse tekemään, ja oikeasti en koskaan tekisikään, päinvastoin tekisin ihan mitä tahansa että mun lasten ei tarvitse koskaan edes tietää. Silti mua kaivertaa että kuin niitä ei kiinnosta ollenkaan?

Ja voi että mä antaisin mitä tahansa jos mun ei tarttis joka vuosi pohtia näitä. Että pääsis yli siitä koston ajatuksesta. Ärsyttää vaan suunnattomasti kun en tiedä kärsiikö ne ikinä mun hylkäämisestä, vai järkkäävätkö vaan joulua punaset essunhelmat heiluen. Ja kyllä, jostain syystä se että mummi ei enää halunnut olla mun mummi eron jälkeen, on pahempi asia kuin se että isä hylkäsi. Twisted. Kun olin 14 mummi väitti että ymmärrän sitten kun olen vanhempi. Vitut, ymmärrän vain entistä vähemmän, varsinkin nyt kun on omia lapsia. Mikään, mikään ei ole riittävän hyvä syy hylätä lapsi, varsinkaan jos mitkään ulkoiset olosuhteet ei siihen pakota (siis noin niinkuin ymmärrän että annetaan adoptioon tms kun on pakko). Miten ne voi elää itsensä kanssa, sitä mä vaan EN TAJUA. Ja yhä vaan porskuttavat. Mutta mikäs pahan tappais.

Ei taas pitänyt kirjoittaa tästä mitään, liian henkilökohtaista ja pälä pälä, evvk. Mut nyt se on poissa sydämeltä, taas helpompaa unohtaa hetkeksi koko soppa.

Nyt mä lähden lasten kanssa ostelemaan kynttilöitä ja joulujuttuja ja unohdan kaikki ikävät asiat.

Pompottelua

Only in Finnish this time, sorry ;). Just complaining about the Finnish health care system..

Kaikkihan tietää että joka asiasta nykyään säästetään. Meille kävi jo viime vuonna Jocsun toimintaterapian kanssa niin, että kunnan toimintaterapeutti sanoi, että hänellä ei ole mahdollista antaa jatkoaikoja, että jos voisimme pyytää Jorvin neurologia kirjoittamaan lähetteen. Ihmettelin että mitä ihmeen eroa, kunnes selvisi, että jos lähete tulee Jorvista, myös Jorvissa sitten hoidetaan. Eli kunnan terapeuteille pääsee terveyskeskuslääkärin tai neuvolan kautta, ja sairaalan puolelta pääsee sitten erikoissairaanhoidon puolelle, käytännössä saa maksusitoumuksen yksityiselle.

Neurologi sitten kirjoitti lähetteen. Mutta koska aiemmat tutkimukset oli tehnyt kunnalla työskentelevä ei-niin-pätevä (?), piti koko tutkimuspatteristo tehdä uudelleen, jotta pystyttiin arvioimaan hoidon tarve. Testien jälkeen sitten todettiin jo mekin että eiköhän tässä pärjätä nyt ilmankin mitään, kun taidot oli melkoisesti kehittyneet vuodessa. Mutta jäin vaan miettimään, miten paljon enemmän rahaa yhteiskunnan kassasta nyt meni, ja vain siksi että eri tahot eivät pelaa ollenkaan yhteen. Asiakasta heitellään hoitopaikasta toiseen, koska lähetteen tekevä taho on aina se joka maksaa viulut.

Nyt ollaan samankaltaisessa tilanteessa Melindan kanssa. Pitäisi mennä yhtiin tutkimuksiin, joiden tarpeen totesi neuvolan lääkäri. No hän sitten kuuli että olemme just menossa Jorviin astmalääkärille, niin sanoi että jos pyytäisin Jorvista lähetteen. Ja että jos ei onnistu niin kyllä hän sitten toki sen kirjoittaa. Särähti korvaan. Täytyy kyllä sanoa että Jorvin erikoislääkärit - mistä nyt meillä kokemusta neurologista ja astmapuolelta - kiitettävästi hoitavat lasta kokonaisena pakettina eikä vain sitä oman erikoisalan oiretta, mutta silti musta tuntuu ihan hassulta pyytää että jos nyt laittaisit lähetteen tähän tutkimukseen millä ei ole astman kanssa mitään tekemistä. Käytännössä olen ihan iloinen että päästään tämäkin asia hoitamaan erikoispuolella, koska sinne pääsee nopeammin ja henkilökunta on koulutetumpaa, ja jatkotutkimuksiin pääsee sujuvammin. Ja ennenkaikkea pysyy kaikki ne tiedot ja paperit yksissä kansissa, kun jostain syystä edelleenkään ei oikein kulje sairaalasta terveyskeskukseen noi jutut.

Nyt mä jo melkein itsekin unohdin miksi aloin tätä kirjoittamaan. Enivei ärsyttää vaan, kun kaikesta pitäisi säästää ja sitten kuitenkin rahaa palaa vain siksi että toiminnot on eri hallinnon alla, tehdään päällekkäisiä tutkimuksia jne. Ja sanotaan nyt tässä yhteydessä vielä sekin, että vituttaa kun menee kokonainen työpäivä taas tähänkin. Kyllä mä ihan mielelläni vien ja hoidan ja teen. Mutta joskus (okei joka kerta) silti mietin, että kuinka tärkeää työtä mun pitäisi tehdä, että se oikeuttaisi mut sanomaan että mun on pakko mennä töihin. Aivokirurgi? En muista whinesinkö jo täällä siitä, että on ihan lakiin muuten kirjattu, että jos yrityksen osoite on sama kuin koti-osoite, voi yrittäjä siinä sivussa sitten hoitaa sairaat lapsetkin, eli ei sairaslomaa työssäkäyvälle puolisolle. Ja vaikka olisi työmatkalla tai asiakastapaamisia muualla, niin ei kuulemma vaikuta. Varmasti jotain SDP:läisten tekemiä sääntöjä. Mä en ilmeisesti ikinä pääse tästä noidankehästä pois.... Jos olisi rahaa, hommaisin toimitilan muualta ihan vaan kiusallani :). Oon varmaan aika monta kertaa jo sanonut että mun joustamiset on joustettu, mutta näköjään se kuminauha vaan venyy. Kohta se kyllä katkeaa.

Influenssaa odotellessa

Yritän ja olen onnistunutkin olemaan panikoimatta tämän uuden influenssa-aallon suhteen. Rasittaa vaan, kun neuvoja on niin erilaisia, tavallaan kaksi ääripäätä: median hypetys ja toisaalta esim THL:n rauhoittelut. Ehkä olen jotenkin kummallinen, mutta mulle kyllä eniten sydämentykytystä aiheuttaa kysymys kuka maksaa viulut?

Koulu ja tarha ilmoittivat, että jos kotona joku on sairaana, lapset ei saa mennä hoitoon/kouluun. Tavallaan toki ymmärrettävää, mutta sitten taas toisaalta, sikainfluenssan vaarallisuustaso on laskettu tavallisen influenssan tasolle, joten miksi tällainen ylireagointi? Ja toisaalta, THL:n ohjeissa sanotaan, että sairastuneen ei pitäisi hoitaa pieniä lapsia. No kuka niitä lapsia sitten hoitaa???? Sanomattakin lienee selvää että puoliso ei vapaata saa terveiden lasten hoitamista varten.

THL:n mukaan "Tartunnan saaneet ihmiset voivat tartuttaa virusta noin vuorokausi ennen oireiden ilmaantumista ja edelleen jopa 7 päivän ajan sairastumisen jälkeen, lapset ja henkilöt, joilla on muita perussairauksia pidempäänkin". Kuitenkin sairasta lasta saa palkallisesti hoitaa vain kolme päivää. Armollisesti puolet tämän perheen tuloista maksava taho ilmoitti, että "Tarvittaessa työntekijälle pyritään antamaan 3 kalenteripäivää pidempi
palkaton poissaolo". Huomatkaa sana PYRITÄÄN. Käytännössä tämä ei onnistu muuta kuin sulkemalla liike, joten ei varmaankaan onnistu.

Lisäksi pitää toimittaa selvitys, miksi VAIMOKE ei voi lapsia hoitaa. Mielenkiinnolla odotan, riittääkö selitykseksi "teen töitä", vai pitääkö kenties eritellä asiakkaat?? Nyt tämä on se kohta elämässä, mitä ajatellen työnantajan olisi EHKÄ kannattanut miettiä joustaako vai eikö joustaa silloin, kun minä olin hoitovapaalla ja/tai koulussa. Muistan edelleen varsin hyvin, kun Jocsu joutui ambulanssilla sairaalaan, ja jälkikäteen selvisi että tuo päivä muuttui palkattomaksi, koska vaimokehan olisi voinut ottaa tyttären mukaan sairaalaan. Ja tähän päälle lukuisat muut kerrat kun koulunkäyntini kärsi ja jouduin läpikäymään helvetin vain siksi että minä yksin jouduin hoitamaan lapset. Nyt on se hetki, kun minun ei enää ole pakko luopua omista menoistani eikä minun tarvitse joustaa yhtään pätkää.

Kokemus on kyllä opettanut, että tavalla tai toisella tämä kääntyy kuitenkin taas niin, että minä ne lapset hoidan. Unohdan itseni, työni, ja teen mitä täytyy. Tasa-arvoa ei ole olemassakaan, ainakaan työnantajien mielestä.

Neulotuttaa

Tekisi pirusti mieli neuloa. Vietän päivät lankojen keskellä ja koko ajan pohdin mitä tekisin jos tekisin. Kriteerejä:

- nopeahko
- itselle
- ihq
- mitä voi pitää nyt keväällä

Mikä se jokin voisi olla, ehdotuksia?

Mua vähän ahdistaa tämä blogi nykyään. Tää on aina ollut mulle se paikka, missä saan purkaa vitutukset ja missä voin vapaasti tuntea erilaisia tunteita, esim lasten sairauksien suhteen tai omien pelkojen ja kiemuroiden suhteen. Ja nyt en voi sitä enää tehdä, kun täällä on kaikki. Ja itse asiassa mua vähän ärsyttää se, että irl ystävät ja tuttavat käyvät täällä utsimassa että mitä sen päässä nyt liikkuu, mutta vaikka mitä kirjoittaisin, yhteyttä ei oteta tai edes kommenttia jätetä. Se on jotenkin outoa, että nettiystäviltä tulee se isoin tuki aina. Ja siitä olen toki hyvin, hyvin kiitollinen.

No joo. En nyt jaksa kuljetella tätä ajatusta pidemmälle. En vielä tiedä mitä teen, mutta todennäköisesti mut löytää jostain muualta jo hyvin pian, ja tämä blogi ei enää sisällä suurempia henkkoht asioita vaan keskittyy ompelujuttuihin ja jos nyt uskaltautuis taas neulomaan :).

Tasapainoa hakemassa

Mun elämässä on yksi ihana, rakas ihminen, joka on just niin oikeaa seuraa sellaisena päivänä, kun tietää jo aamulla, että jos nyt en nouse niin tähän jään. Ja miten hän tietääkin jo tekstarin sävystä, että nyt jätetään muut hommat ja tehdään aikaa. Ei tarvitse selitellä, kummankaan. "Kyllä se siitä" on ihan pätevä, mutta kovin kliseinen ja lattea lause. Joskus on hyvä jättää teeskentelyt hetkeksi, katsoa silmiin ja todeta, että ei se siitä. Ei se tosta vaan siitä parane tai muutu.

Hetken mielijohteesta tai vanhasta tottumuksesta, tavattiin Töölöntorin laidalla jo legendaarisessa Tin Tin Tangossa. Sinkkuaikoina siellä istuttiin usein, parannettiin krapulaa ja maailmaa ja pestiin samalla pyykit takahuoneessa.

Näkymä terassilta. (Terassi! Lämpölamppu! Fleecepeittoja!) Ihmiset ei vieläkään ole oppineet, että Töölöntorin laitaan kun parkkeeraa, saa sakot aina. Parkkipirkot kiertävät torin, sakottavat, käyvät kahvilla ja tekevät uuden rundin, ja se kierros kestää muuten kauan.

Vanhoina hyvinä aikoina käytiin ensin Adlonissa jumpassa ja sitten Tinttiin omena-briepatongille. Nyt siirryttiin suoraan patonkivaiheeseen :).

Bussipysäkillä. Tällainen olo olikin koko päivän, vaikka oikeasti oli jo tiistai.

Olen iloinen että oli kamera mukana. Iloinen että laitoin sen tekstarin. Ja hyvin, hyvin iloinen myös monista muista asioista mitä sain hoidettua päivän aikana.

Kyllä se siitä.

Positiivisia ajatuksia

Mä kadehdin syvästi Kanervan taitoa pukea tunteensa sanoiksi, nähdä kauniita asioita ja onnen hippusia silloinkin kun on hyvin vaikeaa ja mielessä velloo syvät vedet. Mun täytyy tuota taitoa vähän opetella vielä.

Mä en hirveästi kuuntele suomipoppia enkä ole koskaan tykännyt Stellasta erityisesti, mutta eilen alkoi tämä kappale soimaan mielessä.

Toivotaan että se jää kantaa.