Wednesday, October 14, 2009

Iloa ja surua

Ensimmäistä kertaa vuosiin syksy ja joulun tulo aiheuttaa pohjatonta iloa. Parin vuoden ajan päivien lyheneminen, joulun lähestyminen ja kaikki negatiiviset tunteet mitä tähän vuoden aikaan liittyy, ovat aiheuttaneet lähinnä vain pohjatonta paniikkikohtauksen pelkoa.

Muutama päivä sitten huomasin riemuitsevani ensimmäisistä pienistä lumennäköisistä loskahippusista mitä taivaalta satoi. Maahan ne päätyi vetenä mutta mitä sitten, pimeää taivasta vasten, katulampun loisteessa, hetki oli maaginen. Ihan Lorelai Gilmore -fiilis. Tulin sisälle ja kaivoin joulukirjat ja lehdet esiin kätköistään. I H A N A A.

Periaatteessa kaikki asiat on vähän vinksallaan, mutta yleisellä tasolla kaikki on kuitenkin todella hyvin. Vaikka kyllä ne ahdistavat ajatukset ja tiettyjen menneisyyden ihmisten motiivien pohtiminen yhä kiertää välillä mielessä (aihetta sivuttu täällä ainakin jokaisen isäinpäivän tienoilla). Jotenkin olen kuitenkin päässyt yli, johonkin suloiseen tilaan, missä nautin tietoisuudesta että ne joutuvat elämään tekojensa kanssa aina ja iankaikkisesti. Edelleen kyllä toivon että saisin tilaisuuden kostaa. Haluaisin viedä lapseni niiden eteen ja kirkua että tajuatko, nämä olisi sinun lapsenlapsia/lapsenlapsenlapsia, jos olisit tehnyt sellaisia ratkaisuja mitä aikuinen tekee. No näinhän en tietenkään pääse tekemään, ja oikeasti en koskaan tekisikään, päinvastoin tekisin ihan mitä tahansa että mun lasten ei tarvitse koskaan edes tietää. Silti mua kaivertaa että kuin niitä ei kiinnosta ollenkaan?

Ja voi että mä antaisin mitä tahansa jos mun ei tarttis joka vuosi pohtia näitä. Että pääsis yli siitä koston ajatuksesta. Ärsyttää vaan suunnattomasti kun en tiedä kärsiikö ne ikinä mun hylkäämisestä, vai järkkäävätkö vaan joulua punaset essunhelmat heiluen. Ja kyllä, jostain syystä se että mummi ei enää halunnut olla mun mummi eron jälkeen, on pahempi asia kuin se että isä hylkäsi. Twisted. Kun olin 14 mummi väitti että ymmärrän sitten kun olen vanhempi. Vitut, ymmärrän vain entistä vähemmän, varsinkin nyt kun on omia lapsia. Mikään, mikään ei ole riittävän hyvä syy hylätä lapsi, varsinkaan jos mitkään ulkoiset olosuhteet ei siihen pakota (siis noin niinkuin ymmärrän että annetaan adoptioon tms kun on pakko). Miten ne voi elää itsensä kanssa, sitä mä vaan EN TAJUA. Ja yhä vaan porskuttavat. Mutta mikäs pahan tappais.

Ei taas pitänyt kirjoittaa tästä mitään, liian henkilökohtaista ja pälä pälä, evvk. Mut nyt se on poissa sydämeltä, taas helpompaa unohtaa hetkeksi koko soppa.

Nyt mä lähden lasten kanssa ostelemaan kynttilöitä ja joulujuttuja ja unohdan kaikki ikävät asiat.

5 comments:

Sahrami said...

Halaus.

kaisa said...

Lämmin ajatus täältä.

Marika said...

Joulu on ihanaa ja mukavaa että sen tulo lämmittää myös sinun mieltä. Omia lapsia katsoessa aina toivoo että edes osa edellisten sukupolvien virheistä tulisi jätettyä taakse. Nimim. kahden tulen (=sukupolven) talossa lapsena asunut

Nina said...

Lisää lämpimiä ajatuksia täältä.

Kati E said...

Hienoa, et olet saanut työstettyä asiaa! Toki noi vaatii varmaan ikuista työstämistä. Eikä niitä koskaan ymmärrä, vaik kuin olis "iso". *halhalhal*

Mä pohdin aika paljon samansuuntaisia A:n faijasta. KErron siitä joskus sit lisää. Mut en tässä.

Muista, et sulla on ihana perhe nyt! Sulla on ihana sisko ja fiksu äiti!