One of those days...

Kiitos mieltä lämmittävistä kommenteista! Höpötys jatkukoon! Ja kas tässä tulee tuutin täydeltä, seikkailu Tapiolaan ja takas, kahden lapsen ja kaksosvaunujen kanssa.

12.10 puetaan hirveetä vauhtia, bussi lähtee 12.26 ja pysäkille kestää kävellä viitisen minuuttia. Vaikka olin mukamas valmistautunut ja luulin että kaikki tarvittava on käsillä, eihän se koskaan ihan niin mene. Varsinkin kun mun lapsilla on joku ihme taipumus heitellä mun laittamia juttuja eri paikkoihin. Reipasta vauhtia pysäkille, bussi on pari minuuttia myöhässä. Tajuan että hoitolaukku ei ole kyydissä; ei vaippoja, ei vaihtovaatteita, ja kaikista tärkein; ei mitään huvituksia puolen tunnin matkan ajaksi. Bussi tulee, ja siellä on jo kahdet vaunut. Perkele, mites me nyt päästään lääkäriin?

Koska vaihtoehtoja ei ole, jäämme odottamaan seuraavaa bussia. 20min päästä sellainen tosiaan tulee, ja jippii mahdutaan kyytiin. Matka menee ihan kivasti, paitsi että Jocsu valittaa masua ja Melinda alkaa itkeä koska joku nainen on niin röyhkeä, että menee hymyilemään hänelle :D

Ollaan muutama minuutti myöhässä, ja lääkäri muutaman lisää. Mutta ei se mitään, lääkäri on mukava ja kiltti ja kohtelee lasta asiakkaana. Mennään labraan ottamaan verikokeita. Jocsu ei suostu katsomaan muualle kun pistetään, ja alkaa itkeä kamalasti. Melinda aloittaa myötätuntoitkemisen. Siinä mä sitten yritän suoriutua, lohduttaa Melindaa toisella kädellä ja pitää jocsua kiinni toisella. Vituttaa. Ja sitten hoitaja sanoo "no niin, nyt on valmista", ja vaistomaisesti mä tietty höllennän otetta, katse Melindassa. No ei se ollutkaan aikuisten oikeesti valmis, kädessä oli yhä reikä ja kun Jii sitten tempaisi kätensä irti, verta lensi kaaressa. Tosi kiva juttu.

Kaikkien vaatteiden ja muiden vermeiden kanssa suoriudutaan kassalle, köyhdytään 160e ja yritetään päästä ulos. Pihalla totean etten todellakaan jaksa kävellä minnekään Neuletikkiin, tuntui etten jaksa sanoa yhtään ainutta sanaa edes, joten päätän suunnata suoraan bussipysäkille. Yhtäkkiä tajuan, että lapset on syöneet viimeksi aamupuuron, ja kello on ties mitä. Käydään kaupassa hakemassa evästä ja rusinoita bussimatkalle. Pikku Mimma ei malta odottaa pysäkille asti että sais ruokaa, vaan nukahtaa. Pysäkillä katson aikataulua, just on mennyt bussi. Seuraava 20min päästä. How nice.

Bussi tulee. Olen ihan jäässä ja vitutuskäyrä noin tonnissa. Bussin piti olla matalalattiainen, mutta siinä onkin yksi porras. Meinaan ruveta samantien itkemään. Mä en tykkää että vaunuja nostellaan yhtään minnekään ellei ole pakko, ja toisekseen tuplat painaa sellaiset 45kg kun molemmat on kyydissä. Ja kolmanneksi mä en halua olla kusipääbussikuskien armoilla, jos vaikka bussissa ei olekaan ketään muita kun mä jään pois. No joku tytsy (jolla oli muuten mustasta teddystä tehty pipo..) tuli mua auttamaan, mutta eihän se jaksanut niitä nostaa. Ehdotti että jos me yhdessä nostettais sieltä toisesta päästä. Niiiin, kukas sitten nostais toisesta päästä... Kuskille menen sanomaan, että sori mutta tämän piti olla matalalattiabussi, MIKSI EI OLE. "Ei se ole mun ongelma jos sä et pääse kyytiin. Soita varikolle ja huuda niille". Ja kaasutti pois. Kiva, kiitti vaan ihan vitusti.

Jään pysäkille itkemään. Yritän kasata itteni, koska Jocsu on huolissaan kun itken. Mun mielestä on kummallista, että nainen kahden lapsen kanssa bussikatoksessa itkee, ja kukaan ei tule kysymään mikä on. Minä kyllä menisin ainakin nessua tarjoamaan.

5min päästä tulee sellainen bussi millä pääsen Espoon keskukseen, 20min kävelymatkan päähän kotoa. Ja sekin on sellainen korkealattiainen, vaikka piti olla matala. Enää ei mikään kontrolli pelaa vaan sanon ihan suoraan kuskille että on se vittu kumma että te perkele onnistutte ajamaan kaksi peräkkäistä vuoroa vääränlaisilla autoilla. Kuskipa sattuu olemaan palvelualtis ammattilainen, tulee nostamaan avuksi ja vielä hoitaa jonkun miehen nostamaan toisesta päästä ettei mun tarvi. Fine, kerrankin näin. Vituttaa, kun ajattelen, että jos edellisessä bussissa olisi ollut vähän erilainen kuski, olisin kohta jo kotona.

Bussi kiertää tuhannen pikkukylän kautta, ja lopulta ollaan perillä. Juttelen pari minuuttia kuskin kanssa ja kiitän häntä vielä, ja pyysin anteeksi että olin niin pahantuulinen aluksi. Hän oli aidosti pahoillaan, että edellinen kuski oli ollut paskiainen (kuski sanoi näin). Menen toiselle pysäkille katsomaan monelta menee bussi. Ylläri ylläri, just mennyt molemmat. Espoossa on siitä hauska systeemi, että aikatauluja ei porrasteta ollenkaan, vaan bussin kulkee aina samaan aikaan. Niinpä en hyödy käytännössä mitään siitä että meille menisi kaksi linjaa.

Odotamme vartin. On aivan saatanan kylmä, paljon kylmempi kuin aamulla, eikä mulla ole edes hanskoja mukana. Olen aivan puhki. Ja emme mahdu bussiin. Sen vaan sanon, että on kyllä maailman itsekkäin teko matkustaa matkarattailla, eikä laita niitä kasaan kun olisi tulossa kolmannet vaunut. Sitten kyllä menee kasaan hetkessä, jos itse sattuu olemaan se kolmas.

Ei enää jäädä odottamaan, vaan kävellään kotiin. Taju meinaa lähteä pappilanmäellä. Onneksi lapset sentään jaksoi istua kiltisti. Kiitän kaikkia jumalia että oon opettanu ne istumaan viimeseen asti ilman kitinöitä. Jocsu huomaa kuun, joka on melkein täysi pallo. Ei ole kai ennen siihen kiinnittänyt huomiota, kun nyt niin innostui. Epähuomiossa sanon, että kuu on siitä jännä, että se näkyy joka paikasta, meiltä kotoakin. Kuuluu jätskiauton ääni. Jälleen epähuomiossa sanon, että kohta tulee jätskiauto, haetaanko vähän jätskiä.

Ollaan kotona 16.32. Puolen tunnin matka joo....

En jaksaisi mennä jätskiautolle. Ei ikinä, ikinä, ikinä pitäisi sanoa lapselle mistään mitään, ennenkuin ollaan jo matkalla. Jääkaapissa onneksi on raparperiherkkua, ja onnistun luovimaan niin, että tehtiinkin vain ruokaa ja sitten herkkua, ja jätettiin jätski väliin. Kriisi meinaa puhjeta, kun Jocsu alkaa availla sälekaihtimia huudellen "missä se on???". Siis mikä? No se kuu, mikä on niinkuin juustoa..... hmm. ONNEKSI se kuu tosiaan näkyy yhdestä ikkunasta...

Että näin. Älä muuta Espooseen, jos sinulla ei ole omaa autoa.