Villi päivä

Mun onneni on kääntynyt ihan selvästi. Tähän asti, siis viimeiset kolme vuotta, mulla on aina mennyt suht hyvin reissaaminen ja shoppaaminen lasten kanssa. Osaan lukea lapsiani niin hyvin, että tiedän tasan mitä pitää tehdä ja missä vaiheessa, jotta julkisilta itkuraivareilta vältytään. Nyt ei auttanut poppaskonstit.

Päätettiin lähteä Selloon, ja urheasti puolijuoksua työnsin vaunut ensin Espoon keskukseen, ja sieltä bussiin. Bussi menee kyllä ihan tästä meidänkin ohi, mutta ei ole toivoa enää tossa mahtua kyytiin, joten parempi mennä päättärille saakka. Melinda sammu jo siinä kävellessä, vaikka kello oli vasta ykstoista. Jocsu oli jotenkin kitinä, mutta ajattelin että se menee ohi.

Menomatka meni ihan jees, paitti että jouduin seisomaan koko matkan bussissa, mikä oli täpösen täynnä teini-ikäisiä ja mummoja. Alkoi vähän heikottamaan. Yksi goottiteini suuttui mulle, kun menin avautumaan sille, kun se tuuppasi seisomaan mun ja vaunujen väliin, idiootti. Ethän sä nyt mene kahden keskustelevan ihmisenkään väliin seisomaan, saati äidin ja lastenvaunujen?!

Sellossa Jocsu alkoi melkein itkeä, "äiti ei mennä kauppaan, mennään pois". Kummallista, tätä ei olekaan koskaan ennen kuultu? Mentiin tosi nopeasti HM, ostin pojalle liituraitapuvun (ihQ) ja koska en siinä hötäkässä osannut päättää millaisen mekon ostan Melindalle, ostin kaikki kivannäköiset (onneksi niitä ei ollut kauhean monta)...

Sitten Jarille yks lahja ja pikavauhtia heselle, ajattelin että pojalla on varmaan jano ja nälkäkin jo, ja itselläni oli todella heikko olo. Teki mieli laittaa Jarille viestiä että nyt lähdet töistä ja tulet pelastamaan mut, tuntui että taju lähtee just, ja pelotti lähteä liikkeelle minnekään. Mitä jos mä pyörryn jossain bussissa? Jos kuskeista prosentti on hyviä tyyppejä, niin eipä paljoa huvita pelata venäläistä rulettia, että jätetäänkö mut sitten ojanpenkkaan vai mitä käy...

No, ruoka ja varsinkin kokis (kokis auttaa vaivaan ku vaivaan) auttoi vähän, mutta päänsärky jäi. Jocsu söi äärimmäisen vähän, edes limu ei meinannut maistua. Pikana hain lapsille jotain tarroja että on matkan ajaksi tekemistä, ja sitten taas bussiin. Öbaut viis minuuttia meni hyvin, ja sitten alkoi kitinä mihin ei vaan mikään auttanut, ja siitä tiesin että nyt on oikeasti joku vialla. Normaalikitinään joku auttaa aina, nyt ei kiinnostanut uudet lelut, ei pillimehu, ei mikään. Poika halusi syliin. Nostin sitten syliin, ja ihme kyllä Melinda ei suuttunut tästä, vaan jatkoi ranskalaisten mutustamista. Viis minuuttia, ja poika oksensi bussin lattialle :/ K-i-v-a-a.

Siinä sitten täydessä vauhdissa mutkikkaalla tiellä yritän pitää toisella kädellä poikaa sylissä (istuttiin kyllä) ja kiinni vaunuista, toisella kädellä tongin hoitolaukun uumenista mehua ja taskusta servettiä. ONNEKSI ei paha olo jatkunut. Melinda tietysti säikähti vähän, alkoi itkeä, mun oli pakko laittaa poika hetkeksi viereen että sain Melindan siirrettyä tuplissa viereiselle penkille, että sain sille valjaat päälle ja kiinni. Poika alkoi itkeä, Melinda itki, kuski kaahas.... Huuuh. Ja yllätys ei ole että kukaan ei tarjoutunut auttamaan millään tavalla. Mutta ei kyllä huvita tuollaisilta ihmisiltä mitään pyytääkään, jos käännetään pää pois kun yrittää katsoa kohti.

Sitten oltiinkin meilkein lähipysäkillä, ja sain väännettyä Jocsun rattaisiin hirveän huudon saattelemana, mutta se onneksi rauhoittui heti kun päästiin ulos. Jocsu sammui noin sekunnissa, ja Melinda aloitti huutamisen ja itkemisen. Väsytti, päätä särki, ja oli aivan saatanan kylmä. Siinä sitten työnsin sairaan painavia vaunuja lumisella tiellä, lauloin Mörköoopperaa (Melinda aina rauhoittuu siihen) ja yritin pysyä hengissä. Nyt ollaan onneksi kotona, poika yhä nukkuu vaunuissa. Ja mä oon puolikuollut.

Että sellainen päivä tällä kertaa. Hermot ei onneksi mennyt. Ei hermot koskaan silloin mene, jos huudolle on joku syy, ihme kyllä. Eipä ollut nyt neulomisasiaa, mutta ei kai se haittaa.