Wednesday, December 21, 2005

Villi päivä

Mun onneni on kääntynyt ihan selvästi. Tähän asti, siis viimeiset kolme vuotta, mulla on aina mennyt suht hyvin reissaaminen ja shoppaaminen lasten kanssa. Osaan lukea lapsiani niin hyvin, että tiedän tasan mitä pitää tehdä ja missä vaiheessa, jotta julkisilta itkuraivareilta vältytään. Nyt ei auttanut poppaskonstit.

Päätettiin lähteä Selloon, ja urheasti puolijuoksua työnsin vaunut ensin Espoon keskukseen, ja sieltä bussiin. Bussi menee kyllä ihan tästä meidänkin ohi, mutta ei ole toivoa enää tossa mahtua kyytiin, joten parempi mennä päättärille saakka. Melinda sammu jo siinä kävellessä, vaikka kello oli vasta ykstoista. Jocsu oli jotenkin kitinä, mutta ajattelin että se menee ohi.

Menomatka meni ihan jees, paitti että jouduin seisomaan koko matkan bussissa, mikä oli täpösen täynnä teini-ikäisiä ja mummoja. Alkoi vähän heikottamaan. Yksi goottiteini suuttui mulle, kun menin avautumaan sille, kun se tuuppasi seisomaan mun ja vaunujen väliin, idiootti. Ethän sä nyt mene kahden keskustelevan ihmisenkään väliin seisomaan, saati äidin ja lastenvaunujen?!

Sellossa Jocsu alkoi melkein itkeä, "äiti ei mennä kauppaan, mennään pois". Kummallista, tätä ei olekaan koskaan ennen kuultu? Mentiin tosi nopeasti HM, ostin pojalle liituraitapuvun (ihQ) ja koska en siinä hötäkässä osannut päättää millaisen mekon ostan Melindalle, ostin kaikki kivannäköiset (onneksi niitä ei ollut kauhean monta)...

Sitten Jarille yks lahja ja pikavauhtia heselle, ajattelin että pojalla on varmaan jano ja nälkäkin jo, ja itselläni oli todella heikko olo. Teki mieli laittaa Jarille viestiä että nyt lähdet töistä ja tulet pelastamaan mut, tuntui että taju lähtee just, ja pelotti lähteä liikkeelle minnekään. Mitä jos mä pyörryn jossain bussissa? Jos kuskeista prosentti on hyviä tyyppejä, niin eipä paljoa huvita pelata venäläistä rulettia, että jätetäänkö mut sitten ojanpenkkaan vai mitä käy...

No, ruoka ja varsinkin kokis (kokis auttaa vaivaan ku vaivaan) auttoi vähän, mutta päänsärky jäi. Jocsu söi äärimmäisen vähän, edes limu ei meinannut maistua. Pikana hain lapsille jotain tarroja että on matkan ajaksi tekemistä, ja sitten taas bussiin. Öbaut viis minuuttia meni hyvin, ja sitten alkoi kitinä mihin ei vaan mikään auttanut, ja siitä tiesin että nyt on oikeasti joku vialla. Normaalikitinään joku auttaa aina, nyt ei kiinnostanut uudet lelut, ei pillimehu, ei mikään. Poika halusi syliin. Nostin sitten syliin, ja ihme kyllä Melinda ei suuttunut tästä, vaan jatkoi ranskalaisten mutustamista. Viis minuuttia, ja poika oksensi bussin lattialle :/ K-i-v-a-a.

Siinä sitten täydessä vauhdissa mutkikkaalla tiellä yritän pitää toisella kädellä poikaa sylissä (istuttiin kyllä) ja kiinni vaunuista, toisella kädellä tongin hoitolaukun uumenista mehua ja taskusta servettiä. ONNEKSI ei paha olo jatkunut. Melinda tietysti säikähti vähän, alkoi itkeä, mun oli pakko laittaa poika hetkeksi viereen että sain Melindan siirrettyä tuplissa viereiselle penkille, että sain sille valjaat päälle ja kiinni. Poika alkoi itkeä, Melinda itki, kuski kaahas.... Huuuh. Ja yllätys ei ole että kukaan ei tarjoutunut auttamaan millään tavalla. Mutta ei kyllä huvita tuollaisilta ihmisiltä mitään pyytääkään, jos käännetään pää pois kun yrittää katsoa kohti.

Sitten oltiinkin meilkein lähipysäkillä, ja sain väännettyä Jocsun rattaisiin hirveän huudon saattelemana, mutta se onneksi rauhoittui heti kun päästiin ulos. Jocsu sammui noin sekunnissa, ja Melinda aloitti huutamisen ja itkemisen. Väsytti, päätä särki, ja oli aivan saatanan kylmä. Siinä sitten työnsin sairaan painavia vaunuja lumisella tiellä, lauloin Mörköoopperaa (Melinda aina rauhoittuu siihen) ja yritin pysyä hengissä. Nyt ollaan onneksi kotona, poika yhä nukkuu vaunuissa. Ja mä oon puolikuollut.

Että sellainen päivä tällä kertaa. Hermot ei onneksi mennyt. Ei hermot koskaan silloin mene, jos huudolle on joku syy, ihme kyllä. Eipä ollut nyt neulomisasiaa, mutta ei kai se haittaa.

13 comments:

mursuliina said...

oivoi. mua alkoi ihan ahistaa sun puolesta. julkisilla liikkuminen pienten lasten ja vaunujen kanssa on varmasti tosi kenkkua. ja vielä kun toinen tulee kipiäksi :/ ja parasta kaikessa, ettei ketään kiinnosta eikä kukaan välitä auttaa..

derea said...

Ouh. Toivottavasti Jocsu ei ole kipeä jouluaattona.

Anonymous said...

voi ei! Onneksi, siis ONNEKSI, mä yleensä pääsen lähtemään yksin kaupoille. Tosin nyt sen ärhäkän rs-viruksen takia vauvaa en viitsi ihmisten ilmoille viedäkkään...

Anonymous said...

Olipas rankan kuuloinen reissu! Tuli tosi elävästi mieleen aika kun asuttiin Vantaalla eikä ollut autoa käytössä. Yhdenkin kerran mä ite sairastuin kesken jonkun Hesa-reissun ja roikuin sit täpötäydessä bussissa kuumeessa ihan itkun rajamailla 2- ja 3-vuotiaiden ynnä tupla-grizzlyjen kanssa. Kukaan ei antanut paikkaa, vaikka jopa pyysin. On ne tylyjä ne ihmiset! Mä olisin muuten auttanut sua!
Olet sä vaan aika reipas, kun noiden poikasten kanssa jaksat kulkea joka paikkaan!

Stricker said...

Voi voi olipas reissu! Pienelle sairastajalle paranemisia, toivottavasti on joku äkkiäpoispöpö, joka ei jää kiusaamaan koko perhettä jouluksi. PirkkoK:n tavoin nostan hattua, että jaksat kahden pienen ja vaunujen kanssa liikkua noin paljon yleisilläkin ja muutenkin, kun itse tuntuu, että yksikin, jonka vielä yleensä pakotan pysymään vaunuissa, saattaa minut usein hermoromahduksen partaalle. Meillä täällä ovat kyllä bussikuskit yleensä ystävällisiä, auttavat nostamaan vaunut kyytiin yms.

laurar said...

Voi sua/teitä. Ehdinkin ihmetellä, kun ei päivitystä näkyny.. Toivottavasti päivän vire ja Jocsun vointi on jo kohenemaan päin.

Terhi said...

voi kurjuus, olipa ikävää! ja voi jocsu-ressua. toivottavasti tauti menee ohi jouluun mennessä. halaus sankariäidille!

Anonymous said...

Hui, vähän jo kurkkua kuristaa kun lukeekin sun stooria. Toivottavasti poitsulla oli vaan nopeasti ohimenevä vatsatauti & sun olosi paranee myös pian. Oikeasti jos maailma olisi oikeudenmukainen niin sä saisit mieltä parantamaan ainaskii 5 kiloa lankaa!!!!

Mä inhoan ihmisten välinpitämättömyyttä. Piste. Tota lausetta ei oikein voi jatkaa eikä selittää millään. Paljon kertoo se että kun kysyin pysäkillä äidiltä ja vaunuilta ;) että tarvitsevatko apua niin äiti meni hetkeksi ihan hiljaiseksi, kiitti ja otti avun vastaan, pyysi anteeksi että käyttäytyi niin omituisesti ja selitti että ei hän ole tottunut että joku auttaisi tai ainakaan tarjoaisi apuaan...

Ei, en ole pyhimys mutta kertonee jotain epänormaalijakaumasta :).

Katja said...

En halua pelotella, mutta rs-virus alkaa juuri huonolla ololla. Meillä ovat kaikki miestä lukuunottamatta sairastaneet sen ja on muuten vihoviimeinen tauti. Toivottavasti ette joudu viettämään joulua sairastellessa (tai Jorvin päivystyksessä, joka on ihan tukossa pienistä rsv-potilaista!)

Anonymous said...

Mä välttelen julkisilla liikkumista vaunujen kanssa, kun koen sen niin hankalaksi yhdenkin lapsen kanssa. Auttamisesta puheenollen, luulen, et ihmiset ei vaan tule ajatelleeksi, että tommosessa tilanteessa tarvittaisiin apua. Pienestä pitäen on opittu, että tuijottaminen on rumaa, siksi varmaan väistivät katsettakin. Enkä usko, että itsekään olisin huomannut tarjota apua. Mutta laitan kyllä korvan taakse muistiin, et jos joskus joku on vastaavanlaisessa pulassa ja kädet täynnä työtä, niin kysyn, voinko auttaa. Paranemisia Jocsulle!

Susanna said...

Kiitoksia viesteistä, lämmitti mieltä!

Näin jälkikäteen ajatellen luulen, että pahaolo iski kun annoin juoda limun liian nopeasti. TOIVOTTAVASTI tosiaan ei tule mitään tauteja, mutta en usko. Lapsilla on kyllä onneksi vakuutukset, että joulu jorvissa ei tule tapahtumaan....ikinä..

Mä tykkään liikkua lasten kanssa, ja useimmiten liikkuminen on mun mielestä helppoa ja sujuvaa. Paitti junassa ruuhka-aikaan... Pitää vaan liikkua,liikkua,liikkua jotta siihen tottuu, sitten alkaa sujumaan. Mun mielestä on tärkeää että lapset osaa liikkua, koska jollei ne totu, ei niiltä voi mitään tapojakaan odottaa, jos kerran puolessa vuodessa jossain käydään. Vähän sama juttu ku ravintolassa syöminen -koskaan ei käydä, ja sitten mennään äitienpäivänä hienosti syömään, ja oletetaan että herran tertut tietää miten siellä ollaan. Tarjoilijan painajainen :D (ja äidin)

Ja kyllä mä tavallaan ymmärrän että ei tarjota apua, mutta silti se tuntu jotenkin hassulta. Luulisi, että kymmenestä ihmisestä jollain olisi ollut vaikka nenäliina?

Anonymous said...

Voi kääk, olipas hurja reissu teillä! Meillä oli tänään onnistunut kaupunki/vaarila-reissu, kukaan ei karkaillut ja jopa Stockan lastenhoitohuoneen leikkipaikalta suostuttiin lähtemään jo kolmannella kehotuksella. Kerran ratikkakuski oli sulkemassa ovia vähän turhan hätäisesti, rattaat meinasi jäädä väliin.

Mun pahin painajainen kahden muksun kanssa julksilla liikkuessa on se, että autan esikoisen ensin ulos ja kun olen hakemassa rattaita ja kakkosta, bussi(tms) lähteekin jo liikkeelle. Tai vielä pahempi toisinpäin, että esikoinen jäisi bussiin(tms) ja minä pysäkille, silloin en voisi edes huutaa kuskille pysähtymiskäskyä.

Olen samaa mieltä Susannan kanssa, lasten kanssa liikkuminen on ainoa konsti opettaa yleisillä paikoilla käyttäytymistä. Meidän muksut onkin yleensä julkisesti todella fiksuaj ja filmaattisia, mutta auta armias, kun päästään kotiin...

Kati E said...

Just, että tällästä taas. Mä en kyl ymmärrä, miten ihmiset VOI olla tollasia. :S

Ja mua katsotaan aina pitkään kun autan äitiä/isää, jotka liikuun lasten kanssa. Kerrankin sain nostaa yhden suloisen pikkutytön bussista alas. :DD Tätä mä teen vain siksi kun TASAN muistan, millasta toi oli, juur kukaan ei auttanut koskaan.

Toivottavasti Jocsu paranee ja teidän joulu on mukava. Mulla on vieläkin taudin rippeet jäljellä. Jippii...

Ai niin, saitko jo mun postin? Toivottavasti se tuli eilen lämmittämään sun mieltä.