Lopetin neloskaavion parin rivin jälkeen, koska totesin että lanka ei ikimaailmassa riitä, ja kiinnostus oli sub zero (kuka muistaa sen nimisen juoman?!). Tein sitten vain pari riviä aina oikein ja päättelin. Reunat lähti kuitenkin luonnostaan kaartumaan hieman kuvion mukaan, joten pingotin niihin loivat kaaret.
Pingoitetun huivin mitat oli: leveys 190cm korkeus noin metri ja yhden sivun pituus 140cm. Melkoisen iso! En tullut ottaneeksi yhtään kuvaa äitin päällä, koska en jaksanut ottaa kameraa mukaan... Äiti väitti tykkäävänsä, mutta who knows. Mut ei mtn väliä ;) .
Olo on niin tyhjä nyt. Melinda kirkui koko automatkan kuin tapettava, eikä meinannut vöissään pysyä. Tein ison myönnytyksen ja suostuin laittamaan tytön kasvot menosuuntaan. Enpä tee toista kertaa. Ja että mua risoo että aina joudun puolustelemaan itseäni jollekin. Vittuako se kenellekään kuuluu jos mä tahdon tehdä kaikkeni että lapseni pysyy hengissä??? Muut ajakoot niinkuin tahtovat.
Muutenkin koko reissu oli niin väsyttävä. Mukava, mutta väsyttävä. Musta tuntuu aina että mulla joko ei ole mitään sanottavaa, tai sitten jos on, niin kukaan ei kuuntele. Useita kertoja olen tarkkaillut, eikä muiden höpötyksiä kukaan keskeytä samalla lailla. Kai mä sitten olen tällainen tylsä kotihiiri, jonka tekemiset ja sanomiset ei ketään kiinnosta. voi anteeksi. Ja aina mulle sanotaan että sehän on mukavaa, voit ottaa relax ja tässä on tätejä kattomassa lasten perään. Ja aina se olen minä kun juoksen niiden perässä. Tänään istuin alas kerran, kun juotiin kahvit. Plääh. Turha loukkaantua siellä takavasemmalla!
Äiti suuttui mulle kun en halunnutkaan jäädä yöksi. Mä en vaan pysty näkemään sitä rentoutumisena, oon nyt jo ihan puhki, ja hommat kotona tekemättä. Kotona voin tehdä sentään muutakin kuin vahtia muksuja. Mutta kun pitäs lasten tottua mummolaan. Ihan niinkuin joku haltijakeiju olisi kohta tuomassa lisää aikaa ja lapset alkais ramppaamaan siellä yhtenään. Pah ja pah. Onpa lapsellista tällainen valitus. Mutta mutsille on turha mitään sanoa, se on mestari kääntämään asiat niin päin että minä olen huono ihminen ja pahoittanut hänen mielensä.
Juu mutta nyt pitää kai keksiä lapsille jotain ei-sokeripitoista syömistä.
Sunday, December 17, 2006
Ikaros
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
22 comments:
Viidakon laki: äiti on aina oikeassa ja tytär aina väärässä. ;)
Voimia ja jaksamista sinne, pidä pääsi. Tottuu ne lapset mummolaan myöhemminkin.
Ujosiili, niinhän se on. ja toinen laki: suku on pahin :D. On vaan jotenkin niin kuluttavaa, kun haluaisin että äiti näkis mussa kaikkea hyvää, mutta tuntuu että elän/olen/teen aina jotenkin väärin.
Meillä sama homma, mummulaan menee vain puolipäivää matkustaa.. joten siellä ollaan sitten se 3-7 vrk..
Huivista tuli mieleen joko perhonen tai paarma...ei mehiläinen ..
Kuulostaa tutulle :)
Mä oon ottanu linjan, et suku on ihan kiva, kunhan ne on tarpeeks etäällä ja näkee harvoin...Mun elämään puuttuminen tai sen arvostelu näkyy ja tuntuu välittömästi. Ts. kylmää.
En tiä, vanhempien kanssa on aina kai vähän taiteilua. Mut muista et kukaan muu ei elä sun elämää ku sä itte. Jos sei miellytä jota kuta, niin ei voi mitään, pääasia että sä oot onnellinen (tällä hetkellä rentoutunut :)).
Voimia. Jouluaika on itsas aika perseestä hetkittäin odotuksineen ja kaikkineen.
Jos on isäsuhteet vaikeita, niin on nämä äitisuhteetkin. Keskustelin päivällä puhelimessa siitä, olenko antanut luvan ostaa voileipägrilliä 10 ja 11 v. lapsilleni joululahjaksi. En myönnä. En keksi riittävää käyttöä sille perheessämme,ja tärkeimpänä syynä meidän keittiössä ei ole tilaa yhtään enempää, kaikki kaapit ja pöytätila jo liiankin kanssa käytössä. (lattiakin jo käytössä, lankoja kasseissa) Äiti vaan inttää miettineensä ainoastaan paloturvallisuutta ja keskustelleensa siitä kanssani. Samaa keskustelua käydään siitä näkeeköhän riittävästi lapsenlapsiaan, ihan kiva paitsi, että äiti itse on aina menossa ja mitään tapaamista hänen kanssaan ei voi sopia ilman kalenteria, kiireinen keski-ikäinen kun on. Mietin välillä, mitäköhän tekisi ettei ole samassa solmussa oman tyttärensä kanssa sitten joskus.
Meillä on vähän samanlaista... "Voi kun kiva kun tulitte. Totta kai minä vahdin lapsia. Älä kulta koske siihen se on mummin tärkeä. Voi voi kun lapset on taas niin uteliaita... Mitäs jos mummi katsois tässä vähän telkkaria niin te leikkisitte siinä....voi kulta kun ei sitä saa ottaa.....Äitiiii tules katsomaan Kuopuksella on kakka housussa.... Mummin kulta, älä paukuta sitä ovea... Voi kun nämä lapset ei kuuntele yhtään..."
Ja minä kun yritin hetken istua rauhassa kahvikupin ääressä! ;-)
On se sitten lohduttavaa kun muillakin on samanlaisia kokemuksia!
Marianne, meillä ei edes keskustella että näkeekö riittävästi lapsia. Haluaisi kyllä, mutta aina on kiire. Ja jos mä jatkuvasti pyydän kylään, mummi kokee sen syyllistävänä. Jocsu on ollut 2 kertaa yökylässä, 3 ja 4kk ikäisenä... Melinda ei ole ikinä ollut. Kohta ne on niin isoja etteivät halua mennä.
Mulla on myös hyvin usein tunne että olisin läpinäkyvä, puhutaan päälle ja mitä sanon, sitä ei kukaan kuuntele.
Omat vanhemmat kyllä onneksi antaa olla rauhassa eikä syyllistä ja lapset ovat saaneet olla omia ihania(kamalia) itsejään siellä.
Mutta anoppilassa, siellä koskaan kukaan ei tee mitään oikein. Lapset käyttäytyy huonosti pöydässä, lapset käyttäytyy huonosti pois pöydästä, koirat käyttäytyy huonosti, miniä ei osaa mitään... Ja yöksi pitäisi jäädä... Ei kyllä.
Se on muuten niin, että mullakin kun juttua tulee aika kivaan tahtiin ja aiheina lapset,langat, muut tärkeät arkiasiat kissankirkumisineen ( mitkä on oikeati minun elämääni, koska minulla on sellaisen kokoiset kuviot), niin työelämässä olevat ja muut suuren maailman ihmiset eivät jaksa kuunnella. Tai en mä tiedä mistä sä puhut kylässä, mutten mä ainakaan mitään kosmopoliittia ala teeskenteleen ja sitten minua niin säälitään, kun on niin tylsät jutut.
Ala siinä sitten itseäsi puolustelemaan ja todistelemaan...
Äitisuhde mullakin haasteellinen, koska olemme samanlaiset. Huivisi on ihana. Ja sinä myös,muista se!
Thiire, mekin ollaan samikset mutsin kanssa. Ja tässä nyt ei ollut kyse näistä tylsistä koti-asioista, vaan ihan muistakin keskusteluista. Mutta tiiän mitä tarkoitat, tuttua sekin. Miksi näiden asioiden pitää olla niin hankalia? Minäkin haluan olla tärkeä itseni vuoksi, enkä olla vain joku sivusta seuraaja. Samantien voin istua kotona.
Voin kertoa, tää 10 000 ja risat kilometriä on justiinsa sopiva etäisyys sukulaisiin. Mua ottaa kaaliin, kun osa suvusta olettaa (tai oletti kun asuttiin suomessa) että me tullaan ja P homeessa kahvitellaan niillä, ja ne ei ikinä tullu meillä käymään. Ei ikinä. Miehenpuolen vanhemmat asu samassa kaupungissa, ja ne kävi meillä ehkä kerran kuussa, mutta meidän piti olla siellä sunnuntaina kattomassa formulat. Tein siittä sit lopun, ja jotenkin tuntuu että myös toi jouluramppaaminen loppuu kans. Ei mua huvita niitä joulunpyhiä istua autossa matkalla sukulaisiin.. :P
Onneksi mun äiti ja sisko on sellasia kelle voi sanoa suoraan, et ei puutu asioihin mitkä ei niille kuulu. Semmosten luona onkin sit kiva käydä, mutta ei toisten nurkissa millään viihdy kovin montaa päivää.
Suku on pahin,, niinhän se on,, ja äidit..vaikeaa,vaikeaa. meillä on ongelmana se, että mun sukulaiset asuu kaukana,, kun sinne lähdetään, niin pitäisi kaikkien luona käydä ja kaikkia huomioida samalla reissulla,, lisäksi kaikilla synttäreillä ja muilla kekkereillä pitäisi aina olla paikalla.. Meilläpäin käyvät harvoin, on kuulemma pitkä matka,, Olenkin sanonut, että on se matka yhtä pitkä molempiin suuntiin,, Äitiäni ei täällä juuri koskaan näy,, aina löytyy hyviä syitä, miks juuri nyt ei voi tulla,, huoh! Lapset kuitenkin kaipaavat mummua.
Voimia ja jaksamista haluan minäkin sinulle toivottaa! Anteeksi tuo pitkä vuodatukseni,,
Kurja homma, isovanhempi-jutut eivät aina ole kaikista helpoimpia. Toisaalta pitää muistaa se, että isovanhemmilla ei ole VELVOLLISUUS ottaa lapsia luokseen eikä edes kiinnostua lapsenlapsistaan- vaikka se miten kurjalta vanhemmista tuntuisikin!
Meidän muksuilla on ihanat isovanhemmat, molemmat ovat usein mummin&ukin luona kylässä (myös yötä) ja ilo on molemminpuolista! Välillä sitä unohtaa, miten kiitollinen saa olla siitä että lapsilla on läsnäolevat isovanhemmat.
Jouluiloa-eiköhän se päivä vielä paista sinullekin!
anteeksi-edellinen kommentti tuli anonyyminä!
kirjoittaja siis Lea
Meillä mummolat on 170 km ja 300 km päässä, joten mummola on aika vieras paikka naperolle. Uskon kuitenkin että joskus siellä oloonkin tottuu:-) Ja mullekin asiantuntija sanoi (kun kerroin etten jaksa olla äitini seurassa niin usein kuin ehkä lapsen kannalta pitäisi siellä viihtyä), että tärkeämpää lapselle on se että minä en ole stressaantunut, siis kun mua stressaa äitini;-) Eli ei väkisin mummolassa oloa;-)
Tuo on siis niin tuttua! Ja vähänkö kirpaisee, kun kuulee ja näkee toisenlaisia äitejä/mummoja.
Jaksuja meille!
tippi
Äidit ovat vaikeita, juu. Sympatiseeraan.
Minä esimerkiksi puhuin juuri äitini kanssa puhelimessa ja nyt on niin p****inen olo että. Siis tajuaako kukaan miksi muutama viikko sitten synnyttäneeltä tyttäreltä pitää heti puhelun alussa kysyä miten peppusi voi. Sanoin kohteliaasti että minun peppuni on oma asiani, kiitoksia vaan. Sitten alkaa vielä puhua miten suvussamme on paljon syöpää ja sehän on oikein sopivan kevyt jutustelunaihe. Siis mä olen niin ahdistunut ja tunnen oloni niin likaiseksi nyt että tekisi mieli juosta huutaen metsään. Aina kun mulla on ollut vauvaikäinen kotona, olen pelännyt sitä suvun kirousta, syöpää, ja ollut ahdistunut ja nyt hänen piti taas mainita asiasta.
Että äidit ovat kivoja kunhan puhelin on rikki ja asuvat riittävän kaukana.
Koeta jaksaa.
Voi meitä äitejä ja isoäitejä!Hitaasti ja ajatuksella luin kommenttejanne.Enpä voi muuta kuin itsekin katsoa peiliin ja miettiä millainen kolmen miniän anoppi ja kahdeksan 3-10-vuotiaan lapsen mummu sieltä näkyy.Mietiskely jatkuu ja sisikunnassani käy aikamoinen prosessi.-Toivon teille jokaiselle voimia näissä vaikeissa suhteissa.
Johan tässä kaikki muut sanoikin kaiken oleellisen :) Paitsi että mä lisään vielä, että KUNNON isoäidit tarjoaa lapsille jotain ihan muuta kuin sokeria! (Onko sellasia järkiolentoja olemassa?) Sokerihumalainen pikkulapsi on jotain ihan hirveää.
Niin tuttua mullekin tuo. Jos sanon äidilleni eriävän mielipiteeni niin hän on samantien marttyyrinä loukkaantumassa. Hän saa tietysti kertoa kaikki mielipiteensä ja minun kuuluu niitä kiltisti kuunnella... huoh! Voimia sinulle! Meitä on monia tyttäriä tässä samassa junassa. Toivottavasti osataan olla itse järkevämpiä omien tyttäriemme kanssa.
Voi gsus mitä juttuja sulla ja näillä kommentoineilla on! Tulee paha mieli teidän kaikkien puolesta.
Ja Suski, muista, että sä olet ainakin mulle tärkeä voimavara. Sä olet ollut ihan loistavana apuna mulle nyt syksyn aikana! Siitä julkinen(kin) kiitos on paikallaan. Joten kiitos! Sä olet ihana! Etkä näkymätön tms... Jätä ne höpöhöpöt omaan arvoonsa.
Susanna, olet ihanan rehellinen. Moneen ajatukseesi tässä ja muissa kirjoituksissasi on helppo yhtyä ja ymmärtää - oli lapsia tai ei. Arkielämän iloja ja suruja on kaikilla ihmisillä ja ne ovat yllättävän samannkaltaisia. Neulonta nivoutuu blogissasi arkielämään aidolla tavalla.
Post a Comment