Wednesday, January 25, 2006

Näky

Jo pidemmän aikaa olen halunnut tehdä yhdelle ystavälle "jotain". Mielessä oli jo hieman hahmottunut, että se jokin voisi olla huivi, esimerkiksi Branching out, koska mulla on joku pakkomielle tehdä sellainen. Langan pitäs olla jotain kivaa,pehmeää, ja esimerkiksi vihreää. No eihän mulla ole sellaista lankaa. Suunnittelin että ehkäpä alpakka (kuka olisikaan arvannut!) olisi sopiva -> lisätään ostoslistaan vähän lisää alpakkaa.

Toissailtana, juuri kun olin nukahtamassa, kerä vihreää Flavia Babya näyttäytyi minulle, ja muistutti olemassaolostaan. Meinasin pompata samantien ylös sängystä ja neulomaan, mutta hillitsin sentään itseni. Aamulla en muistanut koko asiaa, vasta iltapäivällä, kun mietin taas sitä kauppalistaa, muistin, että huivilankahan on jo. Sitten piti mennä tarkistamaan, että onko sitä todellakin, ja kyllä, siellä se oli, just siinä paikassa minkä olin unessa nähnyt!


















Tässä parin mallikerran tuotos. Todella hidasta touhua, sillä niinkuin varmaan monet muistavat, tässä taloudessa ei ole äidillä omaa aikaa, hiljaisuudesta puhumattakaan. Tänä aamuna nousin seitsemältä että saisin vähän aikaa hengittää, niin eiköhän nuo kaks herännyt sitten vartin päästä, pirun kiukkuisina. Kiitti vaan.



















Tässä toinen kuva, mikä on oikeastaan yhtä surkea kuin edellinenkin. Toivotaan että saan huivin valmiiksi pian.

23 comments:

Sahrami said...

Et ole sitten vielä mennyt vessaan lukkojen taakse kutomaan? Meillä se on ainoa huone, jonka oven saa lukkoon...
Kumma juttu meillä on se, että voin kyllä rauhasa lukea sähköpostia/blogeja, mutta en saa rauhassa kirjoittaa mitään. Sama käsitöissä, voin rauhassa selata mallilehtiä tai kaivella lankakasoja, mutta vahingossakaan en saa hetken rauhaa kaavojen piirtämiseen tai silmukoiden luomiseen...

Lohduttaisiko ajaus siitä, että tämä on vain ohimenevä vaihe?

Kati E said...

Olisit siteerannut vaan Maijaa. ...mun elämä, miten siitä tuli näin hirveä... Ja usko pois, tää on vaan pikkulapsiaika. Sit kun Melinda on Jocsun ja Veetin ikänen ni sä välillä toivoisit, että se oliskin 1 tai 1,5 vee. *tietää*

Kivan näkönen huivi, tosi kaunis väri. :DD

Susanna said...

Sahrami, jos meen vessaan ja laitan oven kiinni, jocsu roikkuu kahvassa ja kirkuu. ja tekee sitä just niin kauan ku ovi on kiinni... Mutta ei tässä nyt ole kyse pelkästään lapsista, koko elämä on ihan perseellään. Miksi sitä silti pelkää kuolemaa?

Anonymous said...

Et ehkä usko, mutta kohta se hellittää. Samalla kun lasten vahtiminen helpottaa, pää alkaa seljetä. Eihän kukaan voi pysyä täysjärkisenä kun koko ajan on vastuulla pieniä ihmisiä. Kannatta muuten olla ennemin kiukkuinen kuin apaattinen, kiukusta saa energiaa. Muista silti hymyilläkin lapsillesi. T. Elina

KatjaL said...

Ja se juuri turhauttaa, kun päässä pyörii miljoona ideaa ja niitä ei voi toteuttaa, kun neulomisrauhaa ei löydy. Siis kun juuri niitä vähän vaativampia töitä varten täytyisi olla ehdoton hiljaisuus, neulo siinä sitten illalla tai yöllä silmät ristissä... Ymmärrän tunteesi täysin, voimia sinulle! Huh, johan tässä kerkesin minuutin istua, niin jo hihasta revitään muualle, täytyy kuulemma äidinkin vesiväritellä. Kommentoisin useammin ja olisi mukavaa lukea rauhassa ja ajatuksella, mutta ehkäpä se on taas viisainta pitää tyttö tyytyväisenä ja ajatella omia juttuja sitten joskus:(

Helminalle said...

Hei, tuli kaks syytä kommentoida... Ensinnäkin, kyllä se vielä helpottaa, siis lasten kanssa. Toisaalta oon itsestäni huomannut, että sitten kun ehtis tehdä enemmän, niin sitten noi suunnitelmatkin suurenee, joten edelleen on sellainen olo, että ei ikinä ehdi kaikkee sitä mitä haluais.
Ja toinen kommentti noihin Modan hihakkeisiin, tein eilen sellaset lyhyet versiot raitawoolista ja sitten huomasin, että sullapa on tuo kuva blogissas.

Anonymous said...

Kuvittele, että menetät lapsesi niin asiat loksahtavat todella nopeasti tärkeysjärjestykseen. Tosin tiedän, ettei kuvittelu auta mitään, tämän tunteen tietää vain, kun se oikeasti tapahtuu, enkä tietenkään toivo kenellekään (muulle) ikinä sellaista. Turhaahan tällaista on edes kirjoittaa, sama kun sanoisi ruuasta ronstaavalle että ajattele Afrikan nälkäänäkeviä lapsia...

päivi said...

niin se vaan on. Äidiltä viedään viimeinenkin mahdollisuus neuloa. Meillä neulominen onnistuu tällä hetkellä keittiössä kun laitan ruokaa. Taattu on myös se, että jos lapset nukkuu ja erehdyn a) laittamaan itselleni kupin teetä ja voileivän, b) ottamaan käteeni keskeneräisen neuleen niin jompikumpi tai molemmat pienistä heräävät lähes välittömästi.. =O) Onneksi tää menee ohi parin vuoden päästä..:P

mammaliini said...

saaks tyhmä kysyä, mikä on clapotis?

Lea said...

Clapotis:
http://knitty.com/ISSUEfall04/PATTclapotis.html

Susanna said...

mammaliini, ei ole tyhmiä kysymyksiä, on vain laiska bloggaaja joka ei ehtinyt/jaksanut tehdä linkkejä :D Clapotiksen suomennettu ohje löytyy täältä: http://blogit.hernekeppi.fi/clapotis.php

Sini said...

Minulla on vasta yksi ja sekin vasta 3 kuukautta, mutta silti tuntuu, ettei itse ehdi tehdä mitään omaa. Välillä ahdistaa, kun tuntuu, ettei muuta elämää enää olekaan, kaikki pyörii 2 kilometrin säteellä kotoa.

Silloin mietin, miten paljon vuosi tai kaksi sitten toivoin vauvaa ja miten kymmenen-kahdenkymmenen vuoden kuluttua tulen kaiholla muistelemaan näitä vauva-aikoja. Ja mietin tosiaan, miten paljon tuota pientä palleroa rakastaa ja miten kaikki romahtaisi, jos tälle sattuisi jotain ikävää, ihan pientäkin saati jotain pahaa.

Aika kultaa muistot, aina sitä toivoo jotain, mitä ei sillä hetkellä saa tai mitä luulee joskus omistaneensa. Sitä olisi vaan niin paljon onnellisempi, kun osaisi nauttia asioista nyt ja tässä, mutta valitettavan harvat ihmiset taitavat olla niin rakennettuja. Minä yritän, mutta harvoin se oikein kunnolla onnistuu.

vikke* said...

Meillä taas just neulominen onnistuu 2,5v pojan kanssa ollessa. Mitään muuta ei sitten voikkaan tehdä ;) Ainakaan ommella. Tää poika on niin tekniikan ihmelapsi että saa koneiden säädöt sekaisin hetkessä, samoin saa tietokoneeseen joitain ihme asetuksia jne.

Mulla kulkee kudin mukana, välillä pojan huoneessa, välillä olkkarissa jne. Virkkaus on hyvää hommaa, kun sen voi jättää välillä lattialle välittämättä että yksi tai kaksi puikkoa on napattu irti, silmukan saa takaisin hyvin koukulle :D

Nyt vaan pitäs keksiä joku kiva virkkausjutska.

Vessan ovea en mäkään voi lukkoon pistää, ellen halua huudattaa poikaa. Just samallalailla käyttäytyy kun teidänkin Jocsu.

Heh, ja viiden viikon kuluttua on laskettuaika...mutta lasten ehdoilla mennään ;)

mammaliini said...

tyhmä (ja laiska googlettaja) kiittää :D. meilläpäin tollaista sanotaan lierihatuksi :D.

Meri said...

Mulla ei pätkääkään ole ikävä toistakymmentä vuotta vanhoihin aikoihin, kun poika oli vauva/pieni. Mutta nykyään nautin, kun terävän nuoren miehen kanssa voi keskustella viisaita, sekä pelleillä. Sitä kannattaa odottaa. Ja kyllä aika on mennyt tosi nopeasti :-)

KirsiÄr said...

Muille langat puhuvat, sinulle näyttäytyvät visioina. Oooo, guru!

Joskus minäkin huomaan ihmetteleväni, mihin elämästä on kadonnut ilo. Rutiinit ja kiire ja velvollisuudet ovat joskus aika kamalia.

Sahrami said...

Kyllä me lapsemme haudanneetkin kypsähdämme näihin eläviin lapsiinkin. Jos elämä on sitä, ettei vessassa saa rauhassa käydä, ruuan syö aina kylmentyneenä ja tappeluiden melskeessä lentää niin hiustupot kuin huonekalutkin, niin tulee kyllä mieleen, että hullu on kun lisää aina vaan noita haluaa, kun toisia ei saa pidettyä hengissä ja toiset yrittää tappaa toisiaan...
Kyllä mulla on elämä mennyt uusiksi neljön vuoden aikana, mutta ei se silti pikkulasten äidin väsymystä poista.

Ihmisellä on oikeus ahdistua niistä asioista, jotka ahdistaa.

Ja Susanna, enhän mä sanonut, että siellä vessassa olisi hiljaista...

Susanna said...

Sahrami, juuri noin minäkin ajattelin, mutta en osannut pukea sitä sanoiksi, kun pelkäsin loukkaavani esim sua.

Ja kyllä se niin on, että vaikka tietäisi että huomenna kaikki on toisin, ei se tämän hetken ahdistusta mihkään vie, jonnekin se täytyy purkaa. Ja kun te nyt olette mun ainoa aikuiskontakti, live with it :D

Helminalle said...

Hei, anteeksi kun sotkeennun tähän, mutta tuo Clapotishan on huivi, eikä lierihattu, kuten "mammaliini" kysyjä lienee ymmärtänyt. Linkkivinkin antajalla on hattu päässä, seköhän olis sekoittanut....
Mulla ei nyt sitä linkkiä tässä ole, mutta se siis näkyy noissa muissa kommenteissa.
Hyvää illanjatkoa täältä.

Ninni said...

Ihanan värinen ja näköinen huivi tuosta on tulossa! Onkohan se niin, että koskaan ei saa neuloa niin paljon kuin haluaisi? Ei ikinä? Nyt kun mulla on mahdollisuus neuloa niin kroppa ei kestä. Hartiat ja ranteet tulehtuneet ja lankaa olis pari kiloa mitkä pitäis tuhota aika pian.
Murphyn laki tässä varmasti toimii!

Susanna said...

Helminalle, hyvä hoksaus! Mä sitä mietin että mitä mä en nyt tajua. Tosiaan tuo kuva näyttää ihan siltä kuin se olisi "laitettu" siihen vastaukseen :D

Ninni, niin kai se on. Mut jos sais edes siivota??? Se mua nyppii, että kun nyt on taas vaihe, jolloin KAIKKEA on tekemässä kolme käsiparia, ja kaksien omistajat haluavat vain olla tiellä.... Täytyy mennä tosi huonosti, jos siivoamisen mahdottomuus aiheuttaa epätoivoa :D

Kati E said...

Musta anonyymin kommentti oli aika törkeä. Tuskin kyse on siitä, että Susannan elämänarvot olis vinksallaan. En usko.

Sahrami taas puhuu asiaa. Kiitos siitä!

Susanna said...

Mutta Kati, mehän olemme jo tottuneet siihen että anonyymit puhuvat omiaan. Vaikka kyllä mä tavallaan ymmärrän, että jos on menettänyt lapsensa, varmasti välillä vituttaa lukea kun joku inisee kun ei jaksa kuunnella kakaroitaan.